Olisi oikeasti pitänyt pitää suu kiinni. Olisi oikeasti pitänyt. Nyt mä olen taas antanut itsestäni palan ihmiselle jota ei kiinnosta vähääkään ja jolta mä saan kuitenkin tietyllä asteella kuulla että "eipä tuo vielä mitään, minulle kävi kerran niin että..." - Mutta ehkä mä olen sitten sanomatta mitään muuta koko aiheesta enää. Koska tuntuu siltä. Ja koska joo. 

 

Mä en itse asiassa jaksa tätä enää oikeasti ja mä haluan eroon tästä. Luulen että tämä kääntyy nyt paremmaksi mutta saa katsoa. Mutta mun olisi oikeasti pitänyt pitää suuni kiinni. Ja mun suusta kaikki kuulostaa niin teatraaliselta ja teeskennellyltä että oikeasti ällöttää ja oksettaa. 

 

Getaway

Runaway

Fly away

Lead me astray

To Dreamer's Hideaway

I cannot cry 

'cause the shoulder cries more

I cannot die

I, a whore for a cold world

Forgive me

I have but two faces

One for a world

One for God

Save me!

Se ihminen on mulle liian tärkeä. Kaikki siihen liittyvä koskettaa liikaa. Ja mikseivät muut voi pitää suutaan kiinni ja antaa mun olla? Mä en halua kuulla siitä enää.

 

 

Mun piti eilen tulla tänne vuodattamaan, mutta sitten netti vammaili eikä päästänyt mua kirjautumaan sisään. Toisinaan tekisi kyllä mieli heittää kamat ulos ikkunasta.

Olin tänään poissa koulusta. Olisi mahdollisesti pitänyt jäädä kotiin jo eilen ellei peräti toissapäivänä. Tämä on salakavala tauti; tuntee olonsa kyllä kipeäksi ja kehon lämpötila on suurimman osan ajasta alle 37, mutta sitten nousee taas ylös. Törkeä. Kun mittaa aamulla niin lämpö voi olla normaali ja sitten kun on koulussa niin se on koholla. Ja minä en perkele halua olla poissa koulusta kun sinne on kerrankin kiva mennä. Lukio on sillee satakaheksankytneljä kertaa kivampi kuin yläaste.

Kipeänä olo on ihan paskamaista. Oikeasti se että pitää maata sängynpohjalla koko päivä ja miettiä syntyjä syviä ei nappaa. Enkä mä syntyjä syviä miettinytkään, ehkä siivun Georgia ja sitten luin lehdet ja psykologiaa. Ja muutamakin ihminen kaipaili minua ja tekstasi perään. Ahh. Ja lol!

Eilen alkoi muuten Mentalist. Mulla on se jakso boksissa mutten ole vieläkään kerinnyt katsoa sitä. Sääli, sääli. Mutta illaksi on tekemistä. Jos tästä nyt sillee tokenen tai sillee ja saan pääni kuntoon. Vieläkin on ikävä olo. Pitäisi olla petin pohjalla ja vedellä sikeitä, mutta silti olen koneella ja höh.

Tapahtuiko eilen jotain? Tapahtui mutta mä en muista. Mun piti kuitenkin tulla tänne blogiin kirjoittamaan siitä.

Hei nyt ei tule mitään. Ei ole mitään kirjoitettavaa mutta mä kirjoitan. Nyt sitten vielä lyriikkalainaus ja sitten painun nukkumaan.

ITKEVÄ TYTTÖ - JOHNNY CASHIN KESÄKUU (san. Lauri-Matti Parppei)

Teelehdet houkuttavat aaveet kyläilemään
ne istuvat mun pöytäni ääressä.
En keksi sanottavaa no ehkä
kerron niille salaisuuksia.

Se asuu Helsingissä ja mä
olen tottunut Satakunnan
pimeisiin kyliin ja pyöräilemään
kaupungin laidalta toiseen.

	hei
	hänen piti olla
	mun Johnny Cashin rakkaustarina.

Se ei pidä mun ystävistäni
se ei pidä samoista bändeistä
se ei pidä mun lauluistani
mutta rakastaa mua kuin messiasta

	hei
	hänen piti olla
	mun Johnny Cashin rakkaustarina.

mikä mua vaivaa
mikä mua vaivaa, hä!
tännekään en voi jäädä.

	hei
	hänen piti olla
	mun Johnny Cashin rakkaustarina

	hei
	hänen piti olla
	mun kesäkuu

 Ja kun minä kerrankin löydän jonkun josta pidän niin tietysti on jokin este.

 

Miksi juuri minä?

Minä ja minun juttuni sitten kanssa. Huh huh. Joku saattaa saada a) slaagin b) naurukohtauksen tätä lukiessaan, mutta minulla on vahva aavistus, että c) ketään ei kiinnosta olisi kaikkein lähimpänä totuutta. Eilen yöllä päätin aloittaa nettiblogin, siis kunnollisen nettiblogin, jonne kirjoitan kaikkea mikä kestää päivänvaloa ja ehkä myös sellaisia asioita jotka eivät kestä mutta minä en osaa arvioida.

Huomasin jossain vaiheessa ajattelevani kaikissa elämäni tilanteissa - no en kaikissa mutta lähes - sen, miten kuvaisin tapahtumat blogiini (tai sen jäänteisiin, jotka löytyvät osoitteesta www.suosikki.fi, haetathan nimimerkin jokuraja). Nyt kai ne tapahtumat näkevät päivänvalon täällä - mä en usko että kukaan lukee tätä, mutta noh, minä pidän kirjoittamisesta. Ja sillee tietteks.

Löpisemättä sen enempää itsestäni ja erittäin sekavista ajatuksistani menen asiaan ja kirjoitan niin kuin päiväkirjaa yleensä. Tosin päiväkirjanikin ovat melko sekavia, joten tilanne ei siten muutu mitenkään, mutta jos kuitenkin kerron mietteitäni tästä päivästä.

Aamulla se vastikään saamani tieto iski naamaan kuin jättiläismäinen hyökyaalto. Vasta aamulla eilisen tapahtumat alkoivat selkeytyä ja tajusin ne, tajusin mitä ne tarkoittavat ja tajusin mitä se merkitsee. Tajusin että mielikuvitusmaailmani hajosi ja etten voisi enää paeta sinne kun tämä maaima alkaa kyllästyttää minua tai koska se on puutteellinen.

Tajusin olevani hajalla ja etten saisi itseäni korjattua pitkään aikaan. Tajusin että elämä on niin hauras, ja kolme sanaa voivat tuhosta sen noin vain - niistä lisäsanoista puhumattakaan. Mutta minä elän ja voisin ehkä elää myös vähän aktiivisemmin - niin tuumin.

Aamu ei ollut kummoinen, mutta psykologian tunti oli ehkä parasta hermohoitoa ikinä. Se on todellakin lempiaineeni tällä hetkellä. Yksi luokan oppilaista heitti minulle ajatuksen, johon tartuin ja jota ihmettelin.

"Ootsä hei huomannu, et sä oot ainoo jota se opettaja kutsuu etunimellä? Ootsä hei huomannu et se kysyy aina sulta jos muut ei tiedä? Ootsä hei huomannu et se toistaa usein sun sanomia asioita tyylillä kuten Mira sanoi...?"

En minä ollut oikeastaan sitä ajatellut. Sen kyllä olen aina pannut merkille että hän tosiaan kysyy minulta jos kukaan ei viittaa - siis minäkään - mutta että vain minulta, ei pidä paikkaansa. Se ihminen joka tämän ajatuksen puolihuolimatta heitti on tosin yksi inhottavimmista tyypeistä ikinä, ja hänen sävynsäkin oli... Noh, sellainen kuin yhdellä maailman inhottavimmista tyypeistä nyt voi ajatella olevan.

Musiikin tunnilla minusta tuntui että oikeasti hajoan liitoksistani ja alan parkua. Keskittymiskyky oli nolla ja vain bassoon koskeminenkin sai minut ajattelemaan sitä ihmistä jota ei olisi pitänyt ajatella ja joka pelasti minut mutta toisaalta nyt taas tuhosi. Ja jotenkin tuntui, että soittamamme kappaleetkin olivat tilanteen mukaisia. Syksyn sävel, Yesterday, Tuhat yötä... Tai sitten se on tämä minun mielikuvitukseni. Sehän se aika varmasti onkin.

Niin että mitä? Mutta sitten juttelin erään ryhmän tytön kanssa ja hänkin innostui kun minä puhuin hänelle - luulisin. Tulin iloiseksi. Kaikki maailman ihmiset eivät olekaan sellaisia että he sylkevät naamalle jos juttelen heille ja pilkkaavat ja nauravat takana, vaikka olenkin, öh, vajaampi kuin muut. Ehkä paras asia mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. Eikä se edes ollut kummoinen - menin vain kysymään häneltä yhtä asiaa ja hän alkoi puhua. Tulin niin onnelliseksi. Ja hän tuli juttelemaan myös ennen historian tuntia - vielä parempi.

Itkettää. Mutta ehkä minä tästä korjaudun - hyvin hitaasti, kuten aina ennenkin.