Minä ja minun juttuni sitten kanssa. Huh huh. Joku saattaa saada a) slaagin b) naurukohtauksen tätä lukiessaan, mutta minulla on vahva aavistus, että c) ketään ei kiinnosta olisi kaikkein lähimpänä totuutta. Eilen yöllä päätin aloittaa nettiblogin, siis kunnollisen nettiblogin, jonne kirjoitan kaikkea mikä kestää päivänvaloa ja ehkä myös sellaisia asioita jotka eivät kestä mutta minä en osaa arvioida.

Huomasin jossain vaiheessa ajattelevani kaikissa elämäni tilanteissa - no en kaikissa mutta lähes - sen, miten kuvaisin tapahtumat blogiini (tai sen jäänteisiin, jotka löytyvät osoitteesta www.suosikki.fi, haetathan nimimerkin jokuraja). Nyt kai ne tapahtumat näkevät päivänvalon täällä - mä en usko että kukaan lukee tätä, mutta noh, minä pidän kirjoittamisesta. Ja sillee tietteks.

Löpisemättä sen enempää itsestäni ja erittäin sekavista ajatuksistani menen asiaan ja kirjoitan niin kuin päiväkirjaa yleensä. Tosin päiväkirjanikin ovat melko sekavia, joten tilanne ei siten muutu mitenkään, mutta jos kuitenkin kerron mietteitäni tästä päivästä.

Aamulla se vastikään saamani tieto iski naamaan kuin jättiläismäinen hyökyaalto. Vasta aamulla eilisen tapahtumat alkoivat selkeytyä ja tajusin ne, tajusin mitä ne tarkoittavat ja tajusin mitä se merkitsee. Tajusin että mielikuvitusmaailmani hajosi ja etten voisi enää paeta sinne kun tämä maaima alkaa kyllästyttää minua tai koska se on puutteellinen.

Tajusin olevani hajalla ja etten saisi itseäni korjattua pitkään aikaan. Tajusin että elämä on niin hauras, ja kolme sanaa voivat tuhosta sen noin vain - niistä lisäsanoista puhumattakaan. Mutta minä elän ja voisin ehkä elää myös vähän aktiivisemmin - niin tuumin.

Aamu ei ollut kummoinen, mutta psykologian tunti oli ehkä parasta hermohoitoa ikinä. Se on todellakin lempiaineeni tällä hetkellä. Yksi luokan oppilaista heitti minulle ajatuksen, johon tartuin ja jota ihmettelin.

"Ootsä hei huomannu, et sä oot ainoo jota se opettaja kutsuu etunimellä? Ootsä hei huomannu et se kysyy aina sulta jos muut ei tiedä? Ootsä hei huomannu et se toistaa usein sun sanomia asioita tyylillä kuten Mira sanoi...?"

En minä ollut oikeastaan sitä ajatellut. Sen kyllä olen aina pannut merkille että hän tosiaan kysyy minulta jos kukaan ei viittaa - siis minäkään - mutta että vain minulta, ei pidä paikkaansa. Se ihminen joka tämän ajatuksen puolihuolimatta heitti on tosin yksi inhottavimmista tyypeistä ikinä, ja hänen sävynsäkin oli... Noh, sellainen kuin yhdellä maailman inhottavimmista tyypeistä nyt voi ajatella olevan.

Musiikin tunnilla minusta tuntui että oikeasti hajoan liitoksistani ja alan parkua. Keskittymiskyky oli nolla ja vain bassoon koskeminenkin sai minut ajattelemaan sitä ihmistä jota ei olisi pitänyt ajatella ja joka pelasti minut mutta toisaalta nyt taas tuhosi. Ja jotenkin tuntui, että soittamamme kappaleetkin olivat tilanteen mukaisia. Syksyn sävel, Yesterday, Tuhat yötä... Tai sitten se on tämä minun mielikuvitukseni. Sehän se aika varmasti onkin.

Niin että mitä? Mutta sitten juttelin erään ryhmän tytön kanssa ja hänkin innostui kun minä puhuin hänelle - luulisin. Tulin iloiseksi. Kaikki maailman ihmiset eivät olekaan sellaisia että he sylkevät naamalle jos juttelen heille ja pilkkaavat ja nauravat takana, vaikka olenkin, öh, vajaampi kuin muut. Ehkä paras asia mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. Eikä se edes ollut kummoinen - menin vain kysymään häneltä yhtä asiaa ja hän alkoi puhua. Tulin niin onnelliseksi. Ja hän tuli juttelemaan myös ennen historian tuntia - vielä parempi.

Itkettää. Mutta ehkä minä tästä korjaudun - hyvin hitaasti, kuten aina ennenkin.